keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

PARASTA VIIME KUUKAUSINA


Viime kuussa muiden blogityttöjen kanssa vietetty viikonloppu - Alan vieläkin hymyilemään automaattisesti miettiessäni sitä, kun Jenna, Milla, Marianne sekä Emmi olivat viikonlopun täällä pääkaupunkiseudulla, jonka takia tälle täytyikin antaa erillinen maininta. Kierreltiin Helsingissä, käytiin sushilla, istumassa Hernesaarenrannassa, juotiin viiniä sekä syötiin pitsaa tukka nutturalla ja ''kotivaatteet'' yllä, käytiin baarissa tanssimassa jalat kipeiksi sekä valvottiin aamuun saakka. Ikävöin noita hetkiä, mutta onneksi ollaan jo suunnittelemassa uusia juttuja. ♥

Ystävät - tuon äsken mainitun viikonlopun lisäksi ihan kaikki muukin aika, mitä on tullut vietettyä läheisten kanssa viime kuukausina. Edellisessä postauksessa sanoinkin, miten oon tehnyt nyt enemmän niitä juttuja, mitkä on jäänyt vähemmälle - tää on yks niistä. Nautin paljon yksinolosta sekä itseni kehittämisestä, jonka takia välillä kaiken sen alle hukkuu se läheisten kanssa oleminen. Poden siitä usein huonoa omatuntoa, koska haluan antaa itsestäni aina 100% ihmisille, jotka miulle merkitsee. Joten kun tajuan sen, miten vähälle näkeminen on jäänyt, se tuntuu pahalta. Mutta onneks miun ympärillä on ihmisiä, jotka tuntee miut ja ymmärtää sen. Ja tietää sen, että oli mikä elämäntilanne tahansa, viime keskustelusta miten kauan tahansa, oon täällä heitä varten. Enkä vois olla kiitollisempi miun lähipiiristä. Siks on ollut nyt erityisen ihanaa pitkästä aikaa käyttää paljon aikaa ystävien kanssa olemiseen.

Ulkomaanmatka - Käytiin miun Isän kanssa Espanjassa, josta mainitsinkin täällä aikaisemmin. Reissun oli tarkoitus olla ihan tosissaan sitä rentoutumista, jota se todellakin oli! Tästä syystä ei oikeastaan olisikaan matkasta mitään postauksen muotoon kirjoitettavaa - tuli keskityttyä niiin paljon hetkessä elämiseen sekä kiireisestä arjesta rauhoittumiseen, ettei kirjoittaminen käynyt mielessäkään siellä ollessa.


Viileät kesäillat - Oonkin maininnut täällä, että syksy on miun lemppari vuodenaika. Tästä syystä tykkäänkin kesässä eniten niistä illoista, kun alkaa hieman hämärtyä sekä viilentyä, ja voi heittää hupparin tai nahkatakin päälle. Tosin tänä kesänä on saanut vetää muinakin aikoina päivästä takin päälle, mutten valita! Nää kelit on enemmän miun mieleen. Paitsi jos sataa. Silloin ei.

Uusi työ - Kun oman alan eli lähihoitajan työt ei tuntunutkaan omalta, huomasin heti miten paljon se vaikutti muuhunkin elämään. Miten olin paljon vähemmän energinen sekä aikaansaava kuin yleensä, ja miten arki tuntui yleisestikkin raskaammalta, kun ei nauttinutkaan siitä, mihin eniten aikaa arjesta kului. Alan vaihtaminen ainaskin nyt joksikin aikaa on siis tehnyt hyvää - oon nauttinut tästä työstä ihan uudella tavalla. Jos tuntuu työn kanssa siltä, ettei siitä nauti enää, päivät tuntuu raskailta ja elää vapaapäiviä varten, kannattaa lähteä miettimään tosissaan muita vaihtoehtoja. Työ vie paljon aikaa arjesta, joten siitä nauttiminen on tosi iso juttu oman hyvinvoinnin kannalta.

Huolettomuus - Olin niin stressaantunut talvella ja alkukeväästä etten muistanut, miltä tuntuu olla ilman stressiä. Mietin paljon kaikkia pikkuasioitakin. Viime aikoina on tullut tehtyä paljon enemmän juttuja fiilis pohjalta, enkä oo liikaa miettinyt, onko jokin nyt järkevää tai pitäiskö olla tekemässä jotain muuta. Niistä extemporesti tehdyistä jutuista tuleekin usein parhaimpia kokemuksia! Haluankin tästä eteenpäin pitää kiinni siitä, että tää asenne on aina jollain tapaa mukana. Ettei aina tarvitse miettiä, mikä olis järkevintä tai kannattavinta - tekee senkin mukaan, mikä tuntuu just sillä hetkellä hyvältä.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

MUKAVUUSALUEELTA POIS JA TAKAISIN


Wau, miten vaikeelta tuntuu pitkästä aikaa kirjoittaa tähän, puhumattakaan edes ihan vaan blogialustan avaamisesta. Mutta on ollut myös vaikeaa olla kirjoittamatta. Edellinen postaus kertookin jonkin verran siitä, mistä tauko johtui.

Tiedättehän, kun välillä vaan täytyy ottaa etäisyyttä joihinkin asioihin, tajutakseen millä on oikeesti merkitystä? Sitä oon lähinnä viimeiset pari kuukautta tehnyt. Ottanut etäisyyttä asioihin, joihin käytin kaiken aikani, ja tehnyt sen sijaan kaikkea sellaista, mikä ei oo ennen kuulunut arkeen kovinkaan paljoa - tai välillä ollenkaan. Ja tehnyt myös niitä juttuja, jotka olin työntänyt syrjään, vaikken tiennyt halusinko tehdä niin. En tiennyt mitä haluan tehdä. Suoritin.

En olis uskonut huhtikuussa, miten tää lähes kokonaan arjen kääntäminen erilaiseksi vaikuttaa asioihin. Mutta se vaikutti, ja muutti paljon. Voi luoja miten eri tavalla oonkaan elänyt viimeiset pari kuukautta verrattuna siihen, miten ''normaalisti'' elän.

Oon tässä parin kuukauden aikana oppinut tuntemaan itseäni paremmin, kuin pitkään aikaan oon oppinut. Enkä siltä totutulta elämän suorittamiselta edes ollut huomannut, miten paljon opittavaa ja mietittävää miulla oli. Oon tajunnut - ainaskin osittain, mitä haluan tehdä, mikä miulle merkitsee, sekä millä sit taas ei oo niin paljoa väliä.

Tai siis, lähinnä tajunnut mitä haluan tällä hetkellä, koska kyllähän nekin fiilikset muuttuu. Mutta monilla varmasti on jokin itseensä juurtunut asia, jonka tietää jollain tapaa kuuluvan aina omaan elämään. Niitä oon lähinnä pohtinut, ja oivaltanut.

Pidän aina kovasti langoista sekä tavoitteista kiinni, enkä päästä itseäni helpolla. Tänä keväänä, sekä nyt alkukesästä päästin niistä langoista irti. Vaikeaa, mutta tuntui älyttömän hyvältä. Parhaalta päätökseltä pitkään aikaan. Enkä voi kun suositella sitä myös just siulle, jos siusta tuntuu siltä, että elämä on mennyt suorittamisen puolelle, ja hetkestä nauttiminen hukkunut rutiineihin sekä tavoitteisiin. Nuo on molemmat tosi tärkeitä juttuja, mutta liika on liikaa. Irtiotto tekee välillä erittäin hyvää.

Haluan kirjoittaa. Nautin kirjoittamisesta. Sen oon tässä parin viime kuukauden aikana muun muassa tajunnut.

Siks oon täällä ja kirjoitan. Ja tuun tekemään sitä taas niin paljon enemmän.

Oon ikävöinyt tätä.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

KUN POLTTAA ITSENSÄ LOPPUUN OMILLA VAATIMUKSILLAAN

Oon ajatellut aina, että oon avoin persoona ja puhun paljon asioista niin kuin ne onkin, mutta oon tajunnut, etten oikeastaan oo. Tai oon tavallaan, kaikesta muusta kuin omista huonommista fiiliksistä. Moni sanoo sitä, miten avoimuus on yks miun parhaimpia puolia, josta oon kyllä samaa mieltä - kaiken muun paitsi tällaisten juttujen kohdalla.

Tän postauksen kirjoittaminen ja ajatus julkaisemisesta tuntui inhottavalta ajatukselta, mutta kun se mihin haluan juuri kannustaa sekä tsempata muita, on aitous ja kaikkien tunteiden hyväksyminen. Siksi haluan tuoda näitäkin esille. Siis on jotekin vaikea selittää sitä, miltä miusta tuntuu näistä asioista puhuminen, mutta esimerkiksi jo eilisestä lähtien kun aloin kirjoittaa tätä, tähän hetkeen asti, jokin ääni alkoi huutaa jatkuvasti miun päässä, miten ''en saa tuntea näin'', ''lopeta jo ei näistä kuulu puhua'' tai muut sen kaltaiset lauseet.

Oon sitä täyttä avoimuutta niille kaikista läheisimmille, ihan siis muutamalle ihmiselle, mutta muuten tulee aika vähän puhuttua siitä, miten oikeasti menee. Tai en oikeastaan niillekkään, niin kuin esimerkiksi tästä asiasta. Oon aina ollut sellainen, etten luota ihmisiin helposti, ja haluan olla koko ajan muita varten sekä auttaa niin paljon kuin voin. Näiden piirteiden takia se omista fiiliksistä puhuminen jääkin. Tai no, enemmänkin niistä vaikeista jutuista. Miun mielestä kaikista asioista ei tarvitse puhua kaikille, mutta se on jokaisen päätettävissä, millä tavoin ja kenelle haluaa puhua. Tärkeintä loppupeleissä on, että puhuu. Edes yhdelle ihmiselle, vaikka oma ongelma tuntuisikin hölmöltä jutulta.


Kuvitellaan tähän väliin tilanne, kun oot jossain tilaisuudessa, hyvän tuulisten ihmisten ympäröimänä, ja tarkoitus on pitää hauskaa sekä tutustua. Siulta kysytään, ''mitä muuten kuuluu?'' - aika poikkeuksetta tähän tulee vastattua jollain tapaa positiivisella fiiliksellä, vaikkei sellaiselta sillä hetkellä tuntuisikaan. Mutta kun ei se tunnu sellaiselta hetkeltä, jossa alat kertoa sen hetkisestä stressaavasta asiasta tai ''valittelemaan'' olosta. Miun mielestä se ei ookkaan huono juttu, jos kyseisissä tilanteissa kiertää ikävämmät asiat. Ne voi olla niitä hetkiä, kun nauttii niistä elämän hyvistä puolista.

Mutta kun siitä tulee tapa, ja tekee sitä myös muissakin kommunikointi tilanteissa, ja niiden omien ystävienkin kohdalla. ''Tosi hyvää, mutta hei mitäs siulle?'' - jokin tän tyylinen on aika perus, mitä alkaa vastaamaan poikkeuksetta. Se ei oo hyvä, jos ei koskaan kenellekkään puhu.

Ja eilen aamulla miulle iski sellanen fiilis, etten oo puhunut tarpeeksi ääneen siitä, miten ihan oikeasti menee tällä hetkellä tai miltä tuntuu. Minkä takia en oo saanut tuotettua sisältöä niin paljon kuin haluaisin tai niin kuin oon ennen tuottanut, tai miksi ylipäätään oon ollut tietyllä tapaa jumissa. Miksi en ois ihan samalla tavalla oikeutettu puhumaan siitä, jos välillä menee vähän huonommin? Miksen koskaan pidä omia tunteita ja ongelmia yhtä tärkeinä, kuin pidän muiden?

Haluan puhua siitä nyt. Tää on sellainen aihe, jonka haluan jakaa tänne, koska miusta tuntuu, ettei siitä puhuta oikeasti paljoa. Tulee sitä sanottua, miten ''on paljon kaikkea meneillään ja aika loppuu kesken'', muttei sitä, miten pahalta se tuntuu. Ja pahoittelen jo etukäteen postauksen mahdollisesta sekavuudesta, mutta tätä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi tai tiivistää yhteen postaukseen, mutta tuli fiilis, että on pakko kirjoittaa.

Tajusin, miten myös miun jumissa oleminen johtuu suurilta osin juurikin siitä, etten kohtaa näitä fiiliksiä täysin juuri sellaisina kuin ne on. Joo, tiedostan ne, mutta tunnenko ne kokonaan? Oon sellanen, joka tiedostaa paljon omia fiiliksiä, mutta asettaa silti ne muurit, ettei pääse niihin täysillä käsiksi. Näkee, muttei käsittele.

Tuli myös sellainen fiilis, etten pysty kirjoittamaan muusta, ennen kuin kirjoitan tästä.


Valmistun puolentoista kuukauden päästä. Joka ei todellakaan oo ollut itsestäänselvyys tai varmaa monien tapahtumien ja juttujen summana. On tullut useampia hetkiä, kun en oo nähnyt sitä mielessäni, miten muiden miun luokkakavereiden kanssa saan kesäkuun alussa lähihoitajan paperit käteen. Viimeinen vuosi on ollut opintojen suhteen rankempi, kuin yksikään kouluvuosi on miulle ollut yhteensä. Viime viikolla myönsin sen ensimmäistä kertaa oikeasti itselleni, etten tiedä mistä helvetistä revin sen motivaation tai jaksamisen. Puhuin yhden parhaimmista ystävistäni kanssa facetime-puhelua viime viikolla, ja hän sanoi miulle, että ''anna tulla, ei se helpota ellet tee sitä'' - koska hän huomasi, miten itkuinen olin. Romahdin siihen hetkeen täysin, ja itkin monta tuntia. Kohtasin ensimmäistä kertaa oikeasti sen, että olen stressannut ja ajanut itseni aika loppuun. Se itkeminenkin tuntui väärältä - mutta eihän siinä oo mitään väärää? Kaikki itkee joskus.

Miuta jostain syystä aina inhottaa sanoa sitä ääneen, ehkä jollain tapaa hävettää etten oo pystynyt vetämään niin hyvin, kuin on ollut tarkoitus. Miulla on ollut myös jotenkin sellainen fiilis, etten sais tuntea näin. Miksi tää on miulle näin vaikeeta, kun vieressä toiset vetää niinkuin ei missään tuntuis? Oonko heikko, jos en pysty tekemään kaikkea? Mitä jos hoidan jotain myöhemmin, ja sitten onkin liian myöhäistä?

Haluan kumota ensimmäisenä ne ajatukset, mitkä vertaa itseään tai toisia yhtään mihinkään. Koska eihän mikään tunne, asia, vaikeus oo verrattavissa. Meillä on kaikilla eri tarina, ajatukset, tavoitteet, tunteet, kokemukset - kaikki. Sen takia ei koskaan, pitäis verrata muihin. Eikä siinä oo mitään hävettävää, jos ei pysty kaikkeen.

Jokaisella on oikeus tuntea niin kuin tuntee, ja jollekkin jokin on paljon vaikeampaa, kuin toiselle. Eikä siinä oo mitään väärää tai hävettävää. Eikä se tee toisen asiasta yhtään sen huonompaa tai vähemmän merkittävää. Oon aina ajatellut näin, mutta jotenkin se aina unohtuu omalta kohdalta. Haluan aina älyttömästi ymmärtää muita, mutta miksen yrittäisi itseänikin? Loppupeleissä itseni kanssahan olen eniten - joten se ois todella tärkeää.

Eikä kyse tosiaan oo vaan siitä opiskelusta, miten se ois ollut ainut stressin ja ahdistumisen syy. Oon luonteeltani super kunnianhimoinen sekä täydellisyyteen pyrkivä - melkein kaiken suhteen. Halusin samaan aikaan antaa itsestäni 150% läheisille, ystäville, opiskeluille, urheilulle, terveydestä huolehtimiselle ruokavaliolla sekä muillakin jutuilla, ja näille blogi- ja somejutuille. Ja kun siihen lisää muun muassa yllättävät tapahtumat, erilaiset hoidettavat asiat, työn haun ja yksin asumisen, eli pitää hoitaa kaikki kotiin liittyvä, ei aika riitä yhtään millään.

Halusin sitä silti, joten yritin. Pitkään. Ja en tietenkään pystynyt siihen.


Syytin siitä itseäni, ja yritin puskea vaan kovempaa. Miksen pysty hoitamaan kaikkea täysillä? Podin huonoa omatuntoa siitä, jos en kerennyt näkemään jokaista tärkeää läheistä tarpeeksi tai tutustumaan uusiin ihanilta vaikuttaviin ihmisiin kun tuntui etten anna itsestäni niin kuin pitäisi, jos en saanut tehtyä jotain tehtävää tarpeeksi monipuolisesti tai jos en saanut tuotettua sisältöä niin aktiivisesti kuin olisin halunnut. Ja monista muistakin jutuista. Enkä osannut jossain vaiheessa enää jarruttaa sen suhteen.

Kun huomasin miten jostain piti karsia, päädyin jostain syystä koulujuttuihin. Ajattelin, miten ''niillä ei oo niin kiire, koska ne voi palauttaa sekä tehdä myöhemminkin, deadlineihin on aikaa''. Pelkäsin, ettei muu elämä odota, ja on tehtävä kaikki heti nyt. Mitä jos kaikki muu menee? Tiedän, miten oon ylireagoinut välillä omassa mielessäni, mutta niin kuin sanoin, oli vaikeaa enää jarruttaa kun pääsi vauhtiin.

Velvollisuudet pitäisi hoitaa ensin, ja opiskelut on ollut nyt se velvollisuus. Juttu, joka täytyy hoitaa, eikä paljoa ole edes jäljellä. Silti päädyin tuohon ratkaisuun, joka nyt hieman kaduttaa. Koska sittenhän niitä kasaantui, ja lopulta olin tilanteessa, missä deadlinet lähestyy uhkaavasti ja hoidettavia asioita on kasa. ''Olis pitänyt valita toisin, tehdä edes välillä vähän''.

Koska lopulta päädyin tilanteeseen, jossa en enää jaksanut nousta sohvalta kun tajusin, miten kesken kaikki on, miten paljon haluan tehdä asioita, enkä vaan pysty siihen kaikkeen. En enää jaksanut mitään. Tuntui todella vaikealta edes tiskata. Poltin itseni loppuun omilla vaatimuksillani. Itselleen pahin vihollinen, on oma itsensä.

Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes tuli tuo puhelu parhaan ystäväni kanssa. Otin vihdoin kunnolla vastaan kaikki fiilikset joita on ollut. En enää yrittänyt juosta pakoon, vaan yritin sen sijaan ymmärtää itseäni samalla tavoin kuin aina teen muille. Tiedostin koko ajan, ettei ilman näiden juttujen kohtaamista pääse eteenpäin, mutta silti jumitin.

Pääsin kuiteskin lopulta siihen pisteeseen, jossa tajusin ettei tästä tuu mitään, ellen pistä faktoja pöytään, ymmärrä itseäni ja anna anteeksi sitä, etten yksinkertaisesti vaan pysty repeämään joka suuntaan täysillä tehoilla joka päivä panostaen. En vaikka kuinka haluaisin.

Oon edelleen todella stressaantunut, ahdistaa ja pelottaa ettei asiat sujukkaan, muttei pidä elää pelossa. Ei kaikkea voi hallita, ja täytyy keskittyä tähän hetkeen. Nyt juuri tällä hetkellä, on hoidettava niitä velvollisuuksia, koska välillä niitäkin on eikä aina aika riitä niihin muihin juttuihin, joihin palo ois paljon kovempi. Ja vaikka kuinka oon stressannut ihmissuhteitakin ja haluan pitää paljon yhteyttä sekä nähdä, niin ei ne oikeat ystävät sieltä oo mihinkään kadonnut, vaikkei siihen koko ajan pystyisikään. Kyllä ne pysyy. Oon löytänyt viimeisen vuoden aikana ihan uskomattoman hienoja ihmisiä miun elämään, sekä matkassa on pysynyt myös monien vuosien takaisia läheisiä, josta oon sanoinkuvaamattoman kiitollinen.

Täytyy vaan alkaa luottaa siihen, että elämä kantaa. Eikä maailma kaadu siihen, jos välillä joutuu jotain vähentämään hetkeksi.


Tiedän, että tällaisia samanlaisia ylisuorittajia, stressaajia, itsekriittisiä sekä täydellisyyteen pyrkiviä ihmisiä löytyy varmasti useampia. Miten menettää herkästi uskon omaan tekemiseensä, puskee vaan lisää vaikkei tarvitsisi niin paljoa, eikä oo koskaan tyytyväinen itseensä tai omiin suorituksiin. Samankaltaisista asioista kärsivät ymmärtää varmasti täysin, miten hankalaa oikeasti on olla perfektionisti, ja sen lisäksi haluta monia asioita samaan aikaan.

Kunnianhimo ja omiin tavoitteisiin pyrkiminen ovat niin hienoja piirteitä, mutta liika on liikaa. On lupa olla väsynyt.

Puhuttiin vähän aikaa juuri yhden ystäväni kanssa siitä, miten usein sitä kuulee, ettei loppuun palaminen, monien asioiden haluaminen tai täydellisyyteen pyrkiminen oo ongelma tai huono asia. On se siinä missä muutkin.

Siksi halusin myös tästä puhua, koska niin usein sitä alkaa ajatella, ettei saisi olla itselleen armollinen tai höllätä välillä. Tai ettei omat ongelmat ois oikeita ongelmia. Mutta niin kuin sanoinkin tässä postauksessa aikaisemmin, ne ei ole verrattavissa. Jos tuntuu pahalta, saa tuntua pahalta eikä se ole väärin. Saa ja pitääkin puhua. Tunteet saa ja pitääkin tuntea.

Mutta kun se on niin sallittua. Ei pidä ajaa itseään loppuun. Kaikkeen ei tarvitse koko ajan pystyä sillä 100% itsestään. Siitä pitäis muistuttaa itseään useammin, ettei pikkuhiljaa polta itseään loppuun.

Ei tarvitse olla täydellinen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

ILTAIHMISESTÄ AAMUIHMISEKSI

Oon täällä blogin puolella ennenkin sanonut, etten todellakaan oo aina ollut - edes lähelläkään sitä aamuihmisen olemusta. Viime vuonna kuiteskin kääntyi päälaelleen omat tottumukset, enkä oo huomannut mitään muuta, kuin positiivisia vaikutuksia! Okei, välillä oli inhottavaa kun esimerkiksi poikaystävä nukkui pidempään ja joutui olemaan hereillä yksin, mutta siinä sillä aikaa kun toinen nukkuu, ehtii tekemään omia juttuja, esimerkiksi jotain tärkeitä hoidettavia asioita tai voi katsoa sitä omaa lempisarjaa.

En oo aiemmin puhunut siitä, mitkä asiat miuta auttoi siirtymään tähän nykyiseen päivärytmiin, joten halusinkin nyt kertoa muutaman vinkin, jotka on ollut miulla niitä kaikista toimivimpia!


Kaiken sellaisen jättäminen aamuihin sekä iltapäiviin eikä iltoihin, joista tietää innostuvansa tai saavansa paljon energiaa

Esimerkiksi itse teen aina kun mahdollista juoksulenkin, sali- tai kotitreenin aamuisin, sekä blogijututkin teen heti aamusta viikonloppuisin tai vapaapäivinä, ja arkisin suoraan töistä, jos on aikaa. Jos teen edellämainittuja iltaisin, saan niistä vaan lisää energiaa, sekä niin paljon hyvää fiilistä, etten malta nukkua - nukahtaminen venyy, ja aamulla herääminen on hankaloituu. Jos siis tiedostaa joidenkin asioiden olevan sellaisia, jotka saa ajatukset juoksemaan sekä energiatasot nousemaan huolella, kannattaa ajoittaa ne aikaisempaan aikaan päivästä, eikä iltaan. Alan itse ''rauhoittamaan'' iltaa noin kuuden jälkeen, ja käytän loppupäivän muun muassa venyttelyyn, kirjojen lukemiseen tai sarjojen katseluun.

Sen havaitseminen, kumpi toimii omalla kohdalla paremmin - nopeasti, vai hitaasti ylösnouseminen herätessä

Miulla toimii ehdottomasti se, etten nouse heti. Muuten oon todella kiukkuinen ainakin pitkälle iltapäivään asti. Tarvitsen hitaan aamun, jotta päivästä tulee varmemmin onnistunut ja pysyn energisempänä. Siksi heräänkin aina hyvissä ajoin, ettei tule kiire, ja saan viettää hetken ihan vaan siellä sängyn pohjalla. Vaikka työt alkais seitsemältä. Liian nopeasti aamulla nouseminen sekä kiireessä valmistuminen ei pidä miun energiatasoja tarpeeksi korkealla koko päivän ajan. Joillakin on varmasti toisinpäin - siksi onkin hyvä kokeilla molempia tapoja, ja toteuttaa sitten sitä itselleen sopivampaa vaihtoehtoa.


Hyvä sekä energiaa antava aamupala, tai jossei mikään kunnon setti maistu heti aamusta, niin iso lasi vettä ja esimerkiksi pieni smoothie vie jo väsymystä pois

Mie henkilökohtaisesti rakastan aamupalaa, ja syönkin silloin jo paljon, mutta tiedän ettei kaikille maistu heti herätessään kunnon setti ruokaa. Mutta pelkästään jo se, että aloittaa aamun isolla lasilla vettä, herättää mieltä sekä kroppaa enemmän kuin se, ettei ota mitään. Myös ihan jokin pienikin syöminen tekee päivän aloittamisesta helpomman, esimerkiksi juurikin joku smoothie, tuoremehu tai banaani!

Joka aamu aikaisin herääminen, myös niinä viikonloppuina ja lomilla

Se tuntuu aluks vaikeelta, mutta siihen ihan oikeasti tottuu. Jossain vaiheessa ei edes tarvitse herätyskelloa enää, koska aikaisin herääminen alkaa tulla luonnostaan. Enkä nyt tarkoita sitä, että täytyis herätä joka aamu kello 7, vaan esimerkiksi jo ennen 10 herääminen on myös tosi hyvä! Se helpottaa tosi paljon myös niitä arkiaamuja, kun tottuu heräämään aikaisin. Herätyskellon soiminen ei aiheuta enää (ainakaan niin usein) ärtymystä sekä turhautumista!