maanantai 24. huhtikuuta 2017

KUN POLTTAA ITSENSÄ LOPPUUN OMILLA VAATIMUKSILLAAN

Oon ajatellut aina, että oon avoin persoona ja puhun paljon asioista niin kuin ne onkin, mutta oon tajunnut, etten oikeastaan oo. Tai oon tavallaan, kaikesta muusta kuin omista huonommista fiiliksistä. Moni sanoo sitä, miten avoimuus on yks miun parhaimpia puolia, josta oon kyllä samaa mieltä - kaiken muun paitsi tällaisten juttujen kohdalla.

Tän postauksen kirjoittaminen ja ajatus julkaisemisesta tuntui inhottavalta ajatukselta, mutta kun se mihin haluan juuri kannustaa sekä tsempata muita, on aitous ja kaikkien tunteiden hyväksyminen. Siksi haluan tuoda näitäkin esille. Siis on jotekin vaikea selittää sitä, miltä miusta tuntuu näistä asioista puhuminen, mutta esimerkiksi jo eilisestä lähtien kun aloin kirjoittaa tätä, tähän hetkeen asti, jokin ääni alkoi huutaa jatkuvasti miun päässä, miten ''en saa tuntea näin'', ''lopeta jo ei näistä kuulu puhua'' tai muut sen kaltaiset lauseet.

Oon sitä täyttä avoimuutta niille kaikista läheisimmille, ihan siis muutamalle ihmiselle, mutta muuten tulee aika vähän puhuttua siitä, miten oikeasti menee. Tai en oikeastaan niillekkään, niin kuin esimerkiksi tästä asiasta. Oon aina ollut sellainen, etten luota ihmisiin helposti, ja haluan olla koko ajan muita varten sekä auttaa niin paljon kuin voin. Näiden piirteiden takia se omista fiiliksistä puhuminen jääkin. Tai no, enemmänkin niistä vaikeista jutuista. Miun mielestä kaikista asioista ei tarvitse puhua kaikille, mutta se on jokaisen päätettävissä, millä tavoin ja kenelle haluaa puhua. Tärkeintä loppupeleissä on, että puhuu. Edes yhdelle ihmiselle, vaikka oma ongelma tuntuisikin hölmöltä jutulta.


Kuvitellaan tähän väliin tilanne, kun oot jossain tilaisuudessa, hyvän tuulisten ihmisten ympäröimänä, ja tarkoitus on pitää hauskaa sekä tutustua. Siulta kysytään, ''mitä muuten kuuluu?'' - aika poikkeuksetta tähän tulee vastattua jollain tapaa positiivisella fiiliksellä, vaikkei sellaiselta sillä hetkellä tuntuisikaan. Mutta kun ei se tunnu sellaiselta hetkeltä, jossa alat kertoa sen hetkisestä stressaavasta asiasta tai ''valittelemaan'' olosta. Miun mielestä se ei ookkaan huono juttu, jos kyseisissä tilanteissa kiertää ikävämmät asiat. Ne voi olla niitä hetkiä, kun nauttii niistä elämän hyvistä puolista.

Mutta kun siitä tulee tapa, ja tekee sitä myös muissakin kommunikointi tilanteissa, ja niiden omien ystävienkin kohdalla. ''Tosi hyvää, mutta hei mitäs siulle?'' - jokin tän tyylinen on aika perus, mitä alkaa vastaamaan poikkeuksetta. Se ei oo hyvä, jos ei koskaan kenellekkään puhu.

Ja eilen aamulla miulle iski sellanen fiilis, etten oo puhunut tarpeeksi ääneen siitä, miten ihan oikeasti menee tällä hetkellä tai miltä tuntuu. Minkä takia en oo saanut tuotettua sisältöä niin paljon kuin haluaisin tai niin kuin oon ennen tuottanut, tai miksi ylipäätään oon ollut tietyllä tapaa jumissa. Miksi en ois ihan samalla tavalla oikeutettu puhumaan siitä, jos välillä menee vähän huonommin? Miksen koskaan pidä omia tunteita ja ongelmia yhtä tärkeinä, kuin pidän muiden?

Haluan puhua siitä nyt. Tää on sellainen aihe, jonka haluan jakaa tänne, koska miusta tuntuu, ettei siitä puhuta oikeasti paljoa. Tulee sitä sanottua, miten ''on paljon kaikkea meneillään ja aika loppuu kesken'', muttei sitä, miten pahalta se tuntuu. Ja pahoittelen jo etukäteen postauksen mahdollisesta sekavuudesta, mutta tätä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi tai tiivistää yhteen postaukseen, mutta tuli fiilis, että on pakko kirjoittaa.

Tajusin, miten myös miun jumissa oleminen johtuu suurilta osin juurikin siitä, etten kohtaa näitä fiiliksiä täysin juuri sellaisina kuin ne on. Joo, tiedostan ne, mutta tunnenko ne kokonaan? Oon sellanen, joka tiedostaa paljon omia fiiliksiä, mutta asettaa silti ne muurit, ettei pääse niihin täysillä käsiksi. Näkee, muttei käsittele.

Tuli myös sellainen fiilis, etten pysty kirjoittamaan muusta, ennen kuin kirjoitan tästä.


Valmistun puolentoista kuukauden päästä. Joka ei todellakaan oo ollut itsestäänselvyys tai varmaa monien tapahtumien ja juttujen summana. On tullut useampia hetkiä, kun en oo nähnyt sitä mielessäni, miten muiden miun luokkakavereiden kanssa saan kesäkuun alussa lähihoitajan paperit käteen. Viimeinen vuosi on ollut opintojen suhteen rankempi, kuin yksikään kouluvuosi on miulle ollut yhteensä. Viime viikolla myönsin sen ensimmäistä kertaa oikeasti itselleni, etten tiedä mistä helvetistä revin sen motivaation tai jaksamisen. Puhuin yhden parhaimmista ystävistäni kanssa facetime-puhelua viime viikolla, ja hän sanoi miulle, että ''anna tulla, ei se helpota ellet tee sitä'' - koska hän huomasi, miten itkuinen olin. Romahdin siihen hetkeen täysin, ja itkin monta tuntia. Kohtasin ensimmäistä kertaa oikeasti sen, että olen stressannut ja ajanut itseni aika loppuun. Se itkeminenkin tuntui väärältä - mutta eihän siinä oo mitään väärää? Kaikki itkee joskus.

Miuta jostain syystä aina inhottaa sanoa sitä ääneen, ehkä jollain tapaa hävettää etten oo pystynyt vetämään niin hyvin, kuin on ollut tarkoitus. Miulla on ollut myös jotenkin sellainen fiilis, etten sais tuntea näin. Miksi tää on miulle näin vaikeeta, kun vieressä toiset vetää niinkuin ei missään tuntuis? Oonko heikko, jos en pysty tekemään kaikkea? Mitä jos hoidan jotain myöhemmin, ja sitten onkin liian myöhäistä?

Haluan kumota ensimmäisenä ne ajatukset, mitkä vertaa itseään tai toisia yhtään mihinkään. Koska eihän mikään tunne, asia, vaikeus oo verrattavissa. Meillä on kaikilla eri tarina, ajatukset, tavoitteet, tunteet, kokemukset - kaikki. Sen takia ei koskaan, pitäis verrata muihin. Eikä siinä oo mitään hävettävää, jos ei pysty kaikkeen.

Jokaisella on oikeus tuntea niin kuin tuntee, ja jollekkin jokin on paljon vaikeampaa, kuin toiselle. Eikä siinä oo mitään väärää tai hävettävää. Eikä se tee toisen asiasta yhtään sen huonompaa tai vähemmän merkittävää. Oon aina ajatellut näin, mutta jotenkin se aina unohtuu omalta kohdalta. Haluan aina älyttömästi ymmärtää muita, mutta miksen yrittäisi itseänikin? Loppupeleissä itseni kanssahan olen eniten - joten se ois todella tärkeää.

Eikä kyse tosiaan oo vaan siitä opiskelusta, miten se ois ollut ainut stressin ja ahdistumisen syy. Oon luonteeltani super kunnianhimoinen sekä täydellisyyteen pyrkivä - melkein kaiken suhteen. Halusin samaan aikaan antaa itsestäni 150% läheisille, ystäville, opiskeluille, urheilulle, terveydestä huolehtimiselle ruokavaliolla sekä muillakin jutuilla, ja näille blogi- ja somejutuille. Ja kun siihen lisää muun muassa yllättävät tapahtumat, erilaiset hoidettavat asiat, työn haun ja yksin asumisen, eli pitää hoitaa kaikki kotiin liittyvä, ei aika riitä yhtään millään.

Halusin sitä silti, joten yritin. Pitkään. Ja en tietenkään pystynyt siihen.


Syytin siitä itseäni, ja yritin puskea vaan kovempaa. Miksen pysty hoitamaan kaikkea täysillä? Podin huonoa omatuntoa siitä, jos en kerennyt näkemään jokaista tärkeää läheistä tarpeeksi tai tutustumaan uusiin ihanilta vaikuttaviin ihmisiin kun tuntui etten anna itsestäni niin kuin pitäisi, jos en saanut tehtyä jotain tehtävää tarpeeksi monipuolisesti tai jos en saanut tuotettua sisältöä niin aktiivisesti kuin olisin halunnut. Ja monista muistakin jutuista. Enkä osannut jossain vaiheessa enää jarruttaa sen suhteen.

Kun huomasin miten jostain piti karsia, päädyin jostain syystä koulujuttuihin. Ajattelin, miten ''niillä ei oo niin kiire, koska ne voi palauttaa sekä tehdä myöhemminkin, deadlineihin on aikaa''. Pelkäsin, ettei muu elämä odota, ja on tehtävä kaikki heti nyt. Mitä jos kaikki muu menee? Tiedän, miten oon ylireagoinut välillä omassa mielessäni, mutta niin kuin sanoin, oli vaikeaa enää jarruttaa kun pääsi vauhtiin.

Velvollisuudet pitäisi hoitaa ensin, ja opiskelut on ollut nyt se velvollisuus. Juttu, joka täytyy hoitaa, eikä paljoa ole edes jäljellä. Silti päädyin tuohon ratkaisuun, joka nyt hieman kaduttaa. Koska sittenhän niitä kasaantui, ja lopulta olin tilanteessa, missä deadlinet lähestyy uhkaavasti ja hoidettavia asioita on kasa. ''Olis pitänyt valita toisin, tehdä edes välillä vähän''.

Koska lopulta päädyin tilanteeseen, jossa en enää jaksanut nousta sohvalta kun tajusin, miten kesken kaikki on, miten paljon haluan tehdä asioita, enkä vaan pysty siihen kaikkeen. En enää jaksanut mitään. Tuntui todella vaikealta edes tiskata. Poltin itseni loppuun omilla vaatimuksillani. Itselleen pahin vihollinen, on oma itsensä.

Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes tuli tuo puhelu parhaan ystäväni kanssa. Otin vihdoin kunnolla vastaan kaikki fiilikset joita on ollut. En enää yrittänyt juosta pakoon, vaan yritin sen sijaan ymmärtää itseäni samalla tavoin kuin aina teen muille. Tiedostin koko ajan, ettei ilman näiden juttujen kohtaamista pääse eteenpäin, mutta silti jumitin.

Pääsin kuiteskin lopulta siihen pisteeseen, jossa tajusin ettei tästä tuu mitään, ellen pistä faktoja pöytään, ymmärrä itseäni ja anna anteeksi sitä, etten yksinkertaisesti vaan pysty repeämään joka suuntaan täysillä tehoilla joka päivä panostaen. En vaikka kuinka haluaisin.

Oon edelleen todella stressaantunut, ahdistaa ja pelottaa ettei asiat sujukkaan, muttei pidä elää pelossa. Ei kaikkea voi hallita, ja täytyy keskittyä tähän hetkeen. Nyt juuri tällä hetkellä, on hoidettava niitä velvollisuuksia, koska välillä niitäkin on eikä aina aika riitä niihin muihin juttuihin, joihin palo ois paljon kovempi. Ja vaikka kuinka oon stressannut ihmissuhteitakin ja haluan pitää paljon yhteyttä sekä nähdä, niin ei ne oikeat ystävät sieltä oo mihinkään kadonnut, vaikkei siihen koko ajan pystyisikään. Kyllä ne pysyy. Oon löytänyt viimeisen vuoden aikana ihan uskomattoman hienoja ihmisiä miun elämään, sekä matkassa on pysynyt myös monien vuosien takaisia läheisiä, josta oon sanoinkuvaamattoman kiitollinen.

Täytyy vaan alkaa luottaa siihen, että elämä kantaa. Eikä maailma kaadu siihen, jos välillä joutuu jotain vähentämään hetkeksi.


Tiedän, että tällaisia samanlaisia ylisuorittajia, stressaajia, itsekriittisiä sekä täydellisyyteen pyrkiviä ihmisiä löytyy varmasti useampia. Miten menettää herkästi uskon omaan tekemiseensä, puskee vaan lisää vaikkei tarvitsisi niin paljoa, eikä oo koskaan tyytyväinen itseensä tai omiin suorituksiin. Samankaltaisista asioista kärsivät ymmärtää varmasti täysin, miten hankalaa oikeasti on olla perfektionisti, ja sen lisäksi haluta monia asioita samaan aikaan.

Kunnianhimo ja omiin tavoitteisiin pyrkiminen ovat niin hienoja piirteitä, mutta liika on liikaa. On lupa olla väsynyt.

Puhuttiin vähän aikaa juuri yhden ystäväni kanssa siitä, miten usein sitä kuulee, ettei loppuun palaminen, monien asioiden haluaminen tai täydellisyyteen pyrkiminen oo ongelma tai huono asia. On se siinä missä muutkin.

Siksi halusin myös tästä puhua, koska niin usein sitä alkaa ajatella, ettei saisi olla itselleen armollinen tai höllätä välillä. Tai ettei omat ongelmat ois oikeita ongelmia. Mutta niin kuin sanoinkin tässä postauksessa aikaisemmin, ne ei ole verrattavissa. Jos tuntuu pahalta, saa tuntua pahalta eikä se ole väärin. Saa ja pitääkin puhua. Tunteet saa ja pitääkin tuntea.

Mutta kun se on niin sallittua. Ei pidä ajaa itseään loppuun. Kaikkeen ei tarvitse koko ajan pystyä sillä 100% itsestään. Siitä pitäis muistuttaa itseään useammin, ettei pikkuhiljaa polta itseään loppuun.

Ei tarvitse olla täydellinen.

6 kommenttia:

  1. Tää on sun parhain postaus! Osaat puhuu asioista jotka mietityttää varmasti monia! Ihana Janna <3

    VastaaPoista
  2. Janna nyt oli kyllä hyvä teksti! Teksti johon voin samaistua täysin! Mulla on elämässä monia tavotteita ja oon vähän sellainen kaikki tänne nyt ja heti tyyppi. Ja tietty kaikki pitää tehdä viimeisen päälle. Haluan urheilla 6 kertaa viikossa, saada unelmieni opiskelupaikan, tehdä töitä, päivittää blogia ja muuta somea aktiivisestija tuottaa kokoajan parempaa ja parempaa sisältöä. Sitten vielä kaikki ihmissuhteet joista vaikeimpana etäsuhde poikaystävään kahden maan välillä. Ruokaakin olisi tehtävä, siivottava ja muut asiat hoidettava. Joka ilta toivoo että voi kuinka olisi päivässä neljä tai viisikin tuntia enemmän.

    Kuten sanoit, on tavoitteisiin pyrkiminen hieno piirre, mutta liika on liikaa.. Jokainen väsyy henkisesti ja fyysisesti kun yrittää tehdä kaiken kerralla ja kaiken täydellisesti! Oot Janna ihana ihminen!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hirmusesti!! Ja tuo kaikki kuulostaa rankalta, ja vaikealta sisällyttää arkeen. Pelkästään juurikin siihen arjen pyörittämiseen saa kulumaan paljon aikaa - puhumattakaan kun siihen lisää noin monen jutun. Ja tuollainen etäsuhde varmasti ihan ylipäätään mielentilassa kuormittaa, erossa oleminen on kamalaa. Väsyminen on niin okei. Sie oot vielä ihanampi! <3

      Poista
  3. Tosi hyvä postaus! Avoimuus antaa ihmisille mahdollisuuden samaistua tekstiin ja tekee siitä sitä kautta entistäkin mielenkiintoisemman.

    Kaiken kiireen keskellä usein unohtaa kysyä itseltään miten oikeasti itsellä menee ja siksi stressi ja sen tuoma ahdistus kasvavat valtaviksi. Muista antaa aikaa omille tunteille ja muista levätä!
    Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan superisti siun kommentista. <3

      Poista